Moi !!!
Niin se vain, että nyt elo ei mene oikein putkeen näiden kipujen ja vaivojen kanssa 🙁 Ei oo ihan äsken koskenu näin paljon. Selekä on niin kipee ettei sanotuksi saa ja vasen polvi on niin tulessa kuin se vaan voi olla ja jokainen askel tuntuu kuin se räjähtäs. Sitten tulee olo, että räjähtäs perhana niin päästäs siitäkin eroon.
Katkeis vaikka tuo selekäkin niin ei tarviis miettiä pystyykö kävelemään tai pääsekö aamuisin ylös. Joskus tuntuu siltä, että olis parempi olla liikuntakyvytön kuin tämmönen epätietoisuudessa ja kovissa kivuissa oleva elämä.
En voi kuvitella pahempaa elämää kuin mitä tämä on 🙁 Kipua, unettomuutta, väsymystä, kiukkua, pelkoa, itkua…… Siinäkö on miehen elämä ?
Tämä on aikuisten oikeesti todella inhottavaa. Kipujen tullessa vahvoja lääkkeitä ja se taas tuo mukanaa omat ongelmat. Autolla ei tarvii ajella, eikä tarvii tehä muutenkaan mitään mikä vaatiin tarkkaavaisuutta.
Kolmena pivänä piti ottaa vahvoja läkkeitä. No, ei auttanu normaali satsi vaan piti ottaa isompi annos ja se taas tiesi sitä, että ei tarvinnu ennää puhuakkaan kenenkään kanssa.
Ei auttanu kuin maata kotona ja kävellä sisällä jos pääsi ylös.
Avannossa käynti piristi pikkusen. Onneksi Sarilla oli vapaa ilta jotta päästiin avannolle uimaan. Kylmä on se joka helepottaa jonkin verran.
Eilen ajattelin, että kipu alkaa hellittää ja vähensin lääkkeitä jotta olis taas isku kunnossa. No, olimpa tosiaan iskukunnoosa joo. Yksi palaveri oli tänään ja jo siellä alko tuntua oireita mutta ajattelin, että se on normaalia niin kuin yleensä onkin vaan nyt se oli taas kivun kovenemista.
En lähteny palaverista kotiin vaan kävin hyvä ystävän luona juttelemassa politiikasta ja tietenkin olosta.*
Teki hyvää purppasta asioista ja asioiden vierestä.
Tämän jälkeen könkkäsin kumara-asennossa parturiin jossa oli tuolissa jo tosi vaikee istua. Korostan, että todella vaikeeta. HIrveesti en näyttäny kipujani mutta tuntu, että taju lähtee millä hetkellä hyvänsä. Se ei kuitenkaan lähteny ja sain maksettua ja ei kun ulos. Ulos meno olikin nyt aika haaste koska ulos piti laskeutua portaita. Olin jo siinä uskossa, että itte en niitä pääse alas.
Kaiteista roikkuen pääsin lopulta alas ja menin Wildhauseen kattomaan Suomi – Venäjä peliä. Peliä katellessa tuli niin paha olo, että tuntu taas, että taju lähtee.
Sain juotavaa ja heti perään tilasin ruokaa jonka pakotin itteni syömään. Onneksi tilasin evästä sillä kun olin syöny sen olo pikkusen helepottui ja paha olo helpotti.
SUOMI voitti ottelun ja sekös pisti ravintolan immeiset sekasin ! Huutoa kiljuntaa ja illakointia. Minäkin taputin ja olin mukana riemussa vaikka sisällä paloi.
Pian tämän jälkeen lähdin urkkatalolle jossa meillä oli illan treenit. Mietin jo kotiin lähtöä mutta halusin treeneihin. Nyt kyllä sanoin, että en voi olla oikein mukana vaan mieluummin huutelen penkiltä 🙂 Se sopi tietenkin kaikille ja niin treenit voi alkaa. Nyt oli sellaset treenit, että en ollu tehny niitä etukäteen juuri näiden kipujen vuoksi kun ei ole ollu voimia suunnitella.
Teemaksi muodostui 3 m hyökkäys. Pallo helpolla syötöllä taakse josta libero nosta passarille ja passi 3 metriin vuorotellen 6 ja 1 paikalle. 🙂
Hyvin ne meni mutta kyllä huomasi, että treenejä ei oltu suunniteltu. Onneksi nämä urheilijat on sen verran kovia ettei se haitannu vaan he teki parhaansa koko ajan 🙂
Yleensä minulla on tosi hyvämieli ja olo kun treenit on menny hyvin. Vaikka nyt nämäkin meni hyvn, kipu vaan vei ajatukset ja en pystyny iloitsemaan treeneistä 🙁 Hyvä mieli näistä kuitenkin jäin ja loistavaa mieltä jäi siitä kun sain ilmottaa yhdelle joukkueen jäsenelle, että hänet on VALITTU MAAJOUKKUELEIRILLE Kuortaneelle 10.3 😀
Aivan mielettömän upee juttu 🙂 Miljoonasti onnea Jennille joka todellakin on ansainnu paikan leirille 🙂
Harkkojen jälkeen piti jäädä vielä istumaan ja huoilaamaan ennen kuin lähtisin kotiin. Istuessa alkoi naisten salibadyporukka valua saliin. Hetken katoin heidän harjotuksiaan kunne päätin lähteä kotia päin.
Lähtö ei sitten sujunukkaan niin kuin normaalisti.
Salilta ylätasenteelle on portaat ja nämä portaat meinas käydä minulle liian vaikeaksi könyämiseksi. Sai tehdä täyden työn ennen kuin olin päässy ne ylös. Ei auttanu, itku tuli portaissa ja hirmunen epätöivin tunne valtas koko mielen.
Jostain syystä vielä hävetti ihan hirveesti kun kahviossa oli ihmisä ja he käänty kattomaan siihen suuntaa josta tulin. Pöydässä istu minulle hyvin tärkeä ihminen ja normaalisti menisin heti vaihtamaan kuulumiset mutta nyt en pystyny sitäkään tekemään vaan könkkäsin 10cm:n askeleilla määrätietosesti ulos. Kyynelsilmin poistuin paikalta toivoen ettei kukaan ennää nää minnuu.
Kotona lääkekaapille ensimmäiseksi ja lääkettä naamaan paremman ja kivuttovamman olon toiveissa. Samalla laitoin ilmotukset, että passikuvia ei oteta tällä viikolla ennää ollenkaan. Tuo tiistai eilen oli sellanen etten halua enää koskaan samanlaista kuvauspäivää.
Pakko huilata nyt ja aamulla piikeille.
Valitusta todellakin taas. Välillä tuntuu, että onko minun elämässä muuta kuin kipuja ja valitusta ? Nyt jos koskaan pitäs nähdä niitä hyviä asioita mutta vaikeeta sen. Toki tiedän, että niitä on ja oikeesti niitä on todella paljon mutta nyt en oo kykenevä niitä tuomaan esille.
Elämä kipujen kanssa on melkosta taistelua mutta ilman näitä kipuja minulta olis varmaan jääny huomaamatta joitakin tärkeitä asioita elosta. Yksi minkä olen oppinu kivusta niin se, että sillon kun pystyy, sillon on mentävä ja tehtävä.
Niinhän minä teen ja tulen tekemään jatkossakin jos luoja niin suo 🙂
Kello on jo kaksi yöllä ja edessä on varmasti pitkä yö mutta piikit aamulla varmaan johelepottaa….. niitä odotellessa hyvä yötä nille jotka pystyvät nukkumaan 🙂
ps. Nukkukee niin paljon kun ikinä vaan pystytty 🙂
ps. 1 oikolukua ei olla tehty eli kirotusvireitä takuulla on 😀
Öitä.