Ajattelin, että puran tuntojani hetken tässä ja kerron miltä tai mitä on kun sairastaa kipua. Niin kuin tuossa edellisessä kirjoitin, niin viikko on ollu aika ikävä ja motivaatio lähes kaiken suhteen on aika nollassa. 8viikkoa.fi on myös menny niin penkin alle kuin vaan voi mennä koko viikon ajalta.
Toki sekaan mahtaa yksi erittäin erittäin mukava ja miellyttävä tapahtuma. Se on yökuvaus mahottoman hyvässä seurassa. Pari uutta tosi mukavaa ihmistä tapasin ja tutustuin heihin.
Eräänä iltana mentiin Kaavin Kokkovaaraan tutkailemaan tähtiä ja siinä sivussa revintulia. Revontulia ei juuri näkyny muuten kuin teknisillä laitteilla eli kaukoputkella / kiikareilla tai kameralla minun oli tuo kamera.
Siihen mitä ei silmä näe, kamera näkeen sen loistavasti.
Kuva on otettu täysin pillkopimeessä.
Ilta oli todella miellyttävä ja erittäin lämminhenkinen. Reissulla oli Mukana Räsäsen Erkki, Pia Paananen Titi, minä ja URSAsta tilan omistaja Olli Reijonen joka kertoi paljon tähdistä ja revontulista sekä kuvaamisesta pimeessä.
En ole ihan äsken ollu näin täpinöissäni kuin tuona iltana olin.
Nyt olen ja ollaan järjestämässä uutta retkeä tuonne ja kiinnostus on ollu isoa.
Ei sen puoleen, tulen käymään tuolla vaikka yksin 🙂
Mutta niin kuin kaikessa, ystäväni KIPU se tulee vääjäämättä aina paikalle tekipä mitä hyvänsä ja niin se tuli nytkin.
Tämä on se juttu joka vie miehestä mehuja oikeen urakalla. On äärimmäisen ikävää ja turhauttavaa kun alottaa jotain ja tekeen jotain niin aina, ihan aina kipu tulee ja pilaa koko homman. Miten se ottaakin niin paljon kun ensin on niin hyvä mieli ja iloinen jostain jutusta, niin sitten ottaa lujasti kovaa.
Turhautuminen , pettymys ja masennus tulee vääjäämättä seuraksi. Tulee jotenkin voimaton ja tunne, että mikään ei onnistu vaikka sillä hetkellä onnistuukin mutta joskus on tunne, että kaikella tekemisellä on liikaa hintaa jäkikäteen.
Sitten toisinaan tulee ystäväni UHO paikalle! Kirjotin tuonne faceen minun uhosta.
Kopioin sen vielä tähän:
”Sitä saa mitä tilaa…. kertoo laulukin!
Onko sulla ollu koskaan semmonen tilanne, että tullee sellanen UHO, että ei millään mittään väliä? Tuon uhon aikana voi mennä vaikka raivaussahalla riehumaan, puita kaatamaan sahalla, tai pelaamaan jotain jne….
Itsellä tuo tila taitaa olla jopa vaarallinen. Ei mitään väliä uho kun jyllää ei ole seuraamuksillakaan mitään väliä vaikka sen tietää ettei helpolla tule pääsemään.
Huonossa vaiheessa tuo uho vie sairaalaan. Viimeksi kun näin kävi, tais mennä kaksi viikkoa hoitajien hoivissa, sitä ennen kolme viikkoa.
Niin monesti kun olen kuullut sanonnan, mitäs minä sanoin, ota rauhallisesti, elä tee sitä, elä tee tätä. TEEMPÄS!!!
Miksi ihmeessä pitää lähtee riehumaan olipa se sitten mitä tahansa vaikka tietää, että tulee olemaan elämä monin kerroin vaikeempaa sen jälkeen?
Niinpä! Seuraava kysymys!
Hmmm…. Tässä minä sohvalla koitan miettiä tätä uhoa eikä se meinaa aueta, mutta pohimpa lissää. Toivotaan, että lääkehöyryt auttaa pohdinnassa ja tämä UHO selviää tai ainakin laantuu.”
Silmät kostuu ja toisinaan säälin itte itteäni kun se olo on niin tuskaista. Se on niin sieluun sattuvaa, että meinaa pakahtua. Se pettymys kun ei pystykään.
Olen aikasemmin kirjottanu siitä kuinka joutuu luopumaan ja luopumaan. Luopuminen on käyny isolla kädellä ja ihan liian monesta asiasta.
Luopumista ja tilalle ei juuri mitään! Nyt on ilo kuitenkin sanoa, että näiden luopumisien tilalle on tullu leivät ja viimeisin nämä yöretket tähtien ja revontulien luokse.
Nämä molemmat on asioita joista nautin paljon. Leivät ovat olleet oikein hyvä piriste elämään ja kun palkaksi saa vielä eri hyvää syötävää 🙂
Mutta niin vain leivänkin tekemisestä tulee palaute ja sillä ikävällä tavalla. En pysty seisomaan kovinkaan kauaan taikina äärellä vaan se on tehtävä joko tosi nopeesti tai sitten tosi hitaasti pienillä osilla. Onni on näisssä hapanjuurileivissä se, että siinä ei juuri pysty kiirettä pitämään 😀 Pikaleivän teko onnoin 10-12h 🙂
Tämä kipu joka tulee esille aina kun olen tehny jotain.
Toissailtana oli vielä todella upeet revontulet jotka näkyi ympäri Suomea ja niin se vaan piti itekkii raahata kamera ulos ja näpsytteemään kuvia.
Omalta pihalta otettu kuva revontulista.
Vaikka on ollu tosi mukavaa, että on löytyny uusi juttu ja siihen vielä päälle lentopallo niin se on niin vaikee kertoa sitä tunnetta kun tilanteet on ohitse ja alkaa olla nukkamaanoaika. Silloin kun muut ihmiset menee sänkyyn minä suunnistan lääkekaapille ja ottamaan troppia, että selviin edes jotenkin yöstä.
Nämä yöt laittaa usein miettimään onko tässä yhtään mittään järkkee? Se, että teet tunnin kaksi jotain mistä tykkäät, mutta maksat siitä hirveetä hintaa kipujen merkeissä?
Mahtava alku-yö
Niin onko tässä oikeesti mitään järkeä.
Tykkään kuvata paljon ja menen mielelläni kuvaspaikoille intoa puhkuen, mutta ei sen tarvii kovin kummonen tapahtuma olla kun valvon sitten kivuissani seuraavan yön.
Olen koittanu ennakoida lääkkeillä tulevaa yötä mutta kun ei auta mikkään niin ei auta.
Ja kun menen kuvaamaan esim. lentopalloa niin mukana on lääkkeet ja kaikki maholliset avut millä voi helpottaa oloonsa. Lähes joka kerta kuitenkin käy niin, että kivun kosto on raju. Näin kävi lauantainakin. Toki sillon kuvasin kaksi peliä. Ensin tyttäjen 2-sarjan pelin ja perään miesten 2-sarjan peli ja miesten peli veny viiseräseksi joten aika pitään sai kuvata. Samalla hoidin peli live-videoinnin eli sai pomppia ylös ja alas portaita ja se vaikutti paljon illan oloon.
Tänään tuli kyllä semmonen *erkele päähän, että lähdin ulos, otin moottorisana ja lähdin metsään kaatamaan konkelossa olevan koivun tuskaani. Siinä ei kauaa nokka tuhissu kun kiukulla hoiden sen kokonaan nurin. Se oli aika heleppo rasti.
Koivu konkelossa.
Sitten alkoi odottelu, että pääsen lähtemään urkkatalolle illan treeneihin. Alkuun alottelevat aikuiset ja perään 3-sarjan treenit.
Kolmosen naiset oli jo täydessä touhussa kun menin sisälle ja sitten iski se *erkele minuun.
Laitoin sisäpelikengät jalkaan, polvituet polviin ja vielä parit tropit ja kentälle!
Pelasin reilu puolituntia välittämättä kivusta tai sen tuomasta jälkiseuraamuksesta.
Koitin näyttää kaikille ettei tässä ole mittää hättää vaan, että tämä kulkee hyvin. Jokainen hyppy, jokainen sivuliike tuntui pahalta. Tekonivelpolvikin sain tuta kun koitan saada jalalla palloa ylös. Sillon kirpasi kovaa mutta en antanu periksi.
Päässä vaan oli, että nyt mennään…. vaikka sitten suoraan sairaalaan mutta minä pelaan!
Niin. Onko mittää järkee? Ei varmaankaan mutta …..
Kello on nyt viisi aamulla ja en ole vielä nukkunu yhtään sekuntia. Väsymys on aika isoa mutta kun menen pitkälleen niin saman tien alkaa jäytämään. Tai jäytäähän se koko ajan mutta pitää liikehtiä pikkusen koko ajan niin voi olla mutta jos jää paikalleen niin alkaa helvetti!
Aika sekolaista kirjotusta pomppien mutta menipähän aikaa tähän hyvin ja se on taas aamu paljon lähempänä.
